Kaikkea maan ja taivaan väliltä

Johtuuko tämä siitä, että olen nyt ollut syksyn masentuneen lapseni kanssa kotona? Sydäntä raastaa..mutta joudun kyllä nyt sanomaan ettei keinot enää riitä...Toleranssi itsellä kaiken hankalan ja ikävän kokemiseen on alentunut niin pieneksi, ettei sormien rakoon jää enää yhtään rakoa. Esimerkkinä vaikka tämä, olen 2002-syksyllä tehnyt ensimmäisen seikkailun nuorten opiskelijoiden kanssa ja tänä syksynä -2012 joudun ensimmäisen kerran sanomaan etten voi ottaa teidän opiskelijoita. Tämä haasteellinen tapaus mistä taisin jo mainittakkin ei vain minun tämän hetken voimilla asetu.Olen nyt puolitoista viikkoa yrittänyt nätisti ohjata häntä ja eilen tunne oli jo todella ahdistava. Intuitio sanoi ettei kannata jatkaa jos lopputulos jo nyt pelottaa...seikkailun tekemisen prosessin pitäisi kuitenkin olla hauskaa ja voimauttavaa...ja itse seikkailu on vain huipennus ja matkan pää.Varmaan myös erään matkan pää oli eilen kun lääkäri selitti hyvin, masennusten välisiä eroja ja tajusin miten vaikeaa on hoitaa tälläistä masennusta, jossa ihmisellä ei ole halua parantua. Hänellä on hyvä lillua siinä helpossa elämässä minkä hän on itselleen luonut. Toiseen masennukseen kuuluu sitten jo niin kova ahdistus että halutaan lääkkeitä ja niistä apua... Mietin myös missä nämä vanhemmat ovat? miten he jaksavat, kysyin sitä lääkäriltä ja vastaus oli: eihän he jaksakkaan...kun ollaan koko ajan varuillaan...niin sitten kun vähän helpottaa väsähdetään itse toimintakyvyttömäksi...Olen koko syksyn odottanut omaa voimantumista ja sitä vain ei ole näkykynyt..missähän se viipyy???Joensuuhun on tulossa Leijonaemot ry:n toimintaa, toivottavasti sinne saadaan myös masentuneiden lasten vanhempia.